Minulta vietiin pois se, se mikä oli minulle äitiydessä se pilven kultareunus. Imetys.
En enää koskaan saa imettää.
Leikkauksen jälkitarkastuksessa, kysyin kirurgilta, että mitä jos olen joskus vielä raskaana, että voinko imettää. Hän sanoi, että en voi, koska synnytyksen jälkeen annettaisiin heti kaksi tablettia, jotka estäisivät maidonnousun. Sillä mastiitti uusiutuisi kun maito lähtisi nousemaan, koska tiehyet ovat poissa osassa rintaa, eikä maito pääsisi ulos, eli tulisi tukos. Enkä minä lähtisi hengelläni leikkimään.
Tämän asian käsittely vie minulta vielä pitkään. Tämä on niin epäreilua. Miksei tämä tulehdus tullut jollekin sellaiselle, jolle imetys ei tunnu yhtään omalta, joka lopettaisi 2 kuukauden kuluttua synnytyksestä, tai jopa aiemmin? Miksi minulta piti viedä asia, joka on minulle tärkein osa äitiydestä. Jos vielä joskus haluaisin tulla äidiksi. Minä en osaa olla äiti ilman imetystä, tai en halua olla. Siksi olen päättänyt, että en halua enempää lapsia.
Esikoiseni,ainokaiseni imetys jännitti, olin valmistautunut, että se ei välttämättä tule onnistumaan.
Kuitenkin heti syntymän jälkeen hänet laitettiin hamuamaan rintaa ja siitä se sitten lähti käyntiin, 2 vuoden ja 7 kuukauden kestänyt imetys. Siinä minä onnistuin. Se oli parasta. Vaikea edes kuvailla kuinka onnelliseksi se pystyi minut tekemään kun lapseni onnellinen katse katsoi minua syvälle silmiin kun hän oli rinnallani. Ikään kuin sielumme olisivat olleet yhdessä.
Tämä on luopumista.
Se on ajoittain helvetillistä vitutusta ja katkeruutta.
Toinen lapsi ei kyllä ollut edes suunnitelmissa, mutta ikinähän sitä ei tiedä, jos olisi tullutkin. Mutta tämä kokemus varmisti asiaa. Kaikella on tarkoitus.
Tämän myötä opin itsekin ymmärtämään niitä äitejä, jotka eivät imetä, eivät välttämättä ole imettämättä omasta tahdostaan. Vaan taustalla on sairaus, jonka takia eivät ole voineet imetystä aloittaa. Tai vauvalle tulee äidinmaidosta niin pahoja vatsavaivoja, että parempi siirtyä korvikkeisiin, kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Sytä on monia.
Itseäni varmasti ahdistaisi muiden katseet jos antaisin kuukauden ikäiselle vauvalle pulloa. Yrittäisin varmasti selitellä että "En voi imettää tätä, vaikka olisin niin kovasti tahtonut, älkää paheksuko."
Minua hävettää se, etten voi imettää. En edes pientä vauvaa. En kertaakaan. Ajatus sattuu. Vaikka minunhan ei pitäisi puolustella tai selitellä kenellekkään mitään, se olisi minun elämäni.
Olen kuullut sanottavan nyt, että "On niistä pullolapsistakin hyviä tullut". Mutta kun tässä tilanteessa se ei nyt lohduta. Minulla tässä on niin se tunne ja ideologia niin vielä mukana.
En kestä ajatusta, että saisin lapsen, mutten saisi kokea tätä samaa imetysonnellisuutta, mitä sain kokea tyttöni kanssa. Muille se saattaa olla imetys, mutta minulle se on IMETYS! Voin yhä tuntea muistoissani sen tissien pingotuksen, kun ne ovat ihan täynnä maitoa ja sen helpotuksen, kun ne lähtevät tyhjenemään, kun pikkuinen alkaa hotkimaan maitoa.
Onneksi muistojani ei kukaan voi ottaa pois. Kiitos tissit vuosista, olitte auttamassa minua tärkeässä tehtävässä. Enää me ei tehdä ikinä yhteistyötä, mutta roikkukaa mukana, olette edelleen minulle tärkeät. Tämä ei ole teidän syy, tätä juttua ei vaan hoidettu kunnolla.
Ja jos rintatulehdus olisi hoidettu heti alusta asti antibiootilla, olisiko tämä kaikki voitu estää? Kuka tästä ottaa vastuun, että minulta on viety pois minulle rakas asia?
En enää koskaan saa imettää.
Leikkauksen jälkitarkastuksessa, kysyin kirurgilta, että mitä jos olen joskus vielä raskaana, että voinko imettää. Hän sanoi, että en voi, koska synnytyksen jälkeen annettaisiin heti kaksi tablettia, jotka estäisivät maidonnousun. Sillä mastiitti uusiutuisi kun maito lähtisi nousemaan, koska tiehyet ovat poissa osassa rintaa, eikä maito pääsisi ulos, eli tulisi tukos. Enkä minä lähtisi hengelläni leikkimään.
Tämän asian käsittely vie minulta vielä pitkään. Tämä on niin epäreilua. Miksei tämä tulehdus tullut jollekin sellaiselle, jolle imetys ei tunnu yhtään omalta, joka lopettaisi 2 kuukauden kuluttua synnytyksestä, tai jopa aiemmin? Miksi minulta piti viedä asia, joka on minulle tärkein osa äitiydestä. Jos vielä joskus haluaisin tulla äidiksi. Minä en osaa olla äiti ilman imetystä, tai en halua olla. Siksi olen päättänyt, että en halua enempää lapsia.
Esikoiseni,ainokaiseni imetys jännitti, olin valmistautunut, että se ei välttämättä tule onnistumaan.
Kuitenkin heti syntymän jälkeen hänet laitettiin hamuamaan rintaa ja siitä se sitten lähti käyntiin, 2 vuoden ja 7 kuukauden kestänyt imetys. Siinä minä onnistuin. Se oli parasta. Vaikea edes kuvailla kuinka onnelliseksi se pystyi minut tekemään kun lapseni onnellinen katse katsoi minua syvälle silmiin kun hän oli rinnallani. Ikään kuin sielumme olisivat olleet yhdessä.
Se on ajoittain helvetillistä vitutusta ja katkeruutta.
Toinen lapsi ei kyllä ollut edes suunnitelmissa, mutta ikinähän sitä ei tiedä, jos olisi tullutkin. Mutta tämä kokemus varmisti asiaa. Kaikella on tarkoitus.
Tämän myötä opin itsekin ymmärtämään niitä äitejä, jotka eivät imetä, eivät välttämättä ole imettämättä omasta tahdostaan. Vaan taustalla on sairaus, jonka takia eivät ole voineet imetystä aloittaa. Tai vauvalle tulee äidinmaidosta niin pahoja vatsavaivoja, että parempi siirtyä korvikkeisiin, kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Sytä on monia.
Itseäni varmasti ahdistaisi muiden katseet jos antaisin kuukauden ikäiselle vauvalle pulloa. Yrittäisin varmasti selitellä että "En voi imettää tätä, vaikka olisin niin kovasti tahtonut, älkää paheksuko."
Minua hävettää se, etten voi imettää. En edes pientä vauvaa. En kertaakaan. Ajatus sattuu. Vaikka minunhan ei pitäisi puolustella tai selitellä kenellekkään mitään, se olisi minun elämäni.
Olen kuullut sanottavan nyt, että "On niistä pullolapsistakin hyviä tullut". Mutta kun tässä tilanteessa se ei nyt lohduta. Minulla tässä on niin se tunne ja ideologia niin vielä mukana.
En kestä ajatusta, että saisin lapsen, mutten saisi kokea tätä samaa imetysonnellisuutta, mitä sain kokea tyttöni kanssa. Muille se saattaa olla imetys, mutta minulle se on IMETYS! Voin yhä tuntea muistoissani sen tissien pingotuksen, kun ne ovat ihan täynnä maitoa ja sen helpotuksen, kun ne lähtevät tyhjenemään, kun pikkuinen alkaa hotkimaan maitoa.
Onneksi muistojani ei kukaan voi ottaa pois. Kiitos tissit vuosista, olitte auttamassa minua tärkeässä tehtävässä. Enää me ei tehdä ikinä yhteistyötä, mutta roikkukaa mukana, olette edelleen minulle tärkeät. Tämä ei ole teidän syy, tätä juttua ei vaan hoidettu kunnolla.
Ja jos rintatulehdus olisi hoidettu heti alusta asti antibiootilla, olisiko tämä kaikki voitu estää? Kuka tästä ottaa vastuun, että minulta on viety pois minulle rakas asia?
Kommentit
Lähetä kommentti