Hei. Haluan jakaa kanssanne tarinani. En löytänyt itse vastaavaa
tietoa aiheesta, joten nyt kirjoitan tarinani, jos vaikka joku muu
sitten saisi vertaistukea.
Minä, 28 vuotias nuori nainen, löysin joulukuun 5.päivänä suihkussa ollessani oikeanpuoleisesta rinnastani patin. Jo pelkkä tuntemus sai tuntumaan maailmani romahtamisen, koska pelästyin niin kovin. Oma lapseni istui edessäni kylpyvannassa. Pahkura oli kipeähkö, tuntui aivan samalta kuin tiehyttykos aikanaan, silloin kun imetin. Mutta nyt en imettänyt, en ollut imettänyt enää reiluun vuoteen. Siksi huolestuin, että mitä ihmettä se sitten voi olla. Huoli viilsi niin kuin puukko olisi viiltänyt rintaa.
Seuraavana päivänä oli itsenäisyyspäivä ja mikä oli itselläni tietysti vapaapäivä. Enhän minä kyennyt koko päivänä ajattelemaan mitään muuta kun rintaani. Illalla itkin jo kun nännipiha oli mennyt kuopalle (rintasyövän oire) Ja tottakai olin googlesta lukenut jo vaikka ja mitä, jospa tämä patti olisi vaikka jotain harmitonta. Kuukautiseni olivat nimittäin alkaneet samana päivänä, että jos olisi vaikka joku hormonaalinen patti. Eikä mikään taho ei ainakaan tukenut tätä ajatusta, että rintatulehdus olisi ei-imettävällä, nuorella naisella. Luki vain, että yleisintä se on 40-50-vuotialla, tupakoivilla naisilla. Ja minä olen savuton 28 vuotias.
Menin heti seuraavana työpäivänä (7.12) näyttämään työterveyslääkärille tätä rintaa. Työterveyslääkärini, vanhempi nainen, näytti huolestuneelta kun katsoi ja tunnusteli sitä. Sanoin hänelle, että tuntuu ihan samalta kuin tiehyttukos imetyksen aikaan, hänkin totesi että näyttää kyllä tulehdukselta (punoituksesta päätellen) mutta pika-CRP oli alle 5. Hän laittoi minulle lähetteen ultraäänitutkimukseen, koska patti täytyi tutkituttaa. Soitin ja varasin ajan. Seuraava vapaa aika oli seuraavalle tiistaille 12.12. Romahdin. Olin loppupäivän poissa töistä. Odottavan aika tuntui pitkältä. En kyennyt nauttimaan viikonlopusta, en mistään. Odotin vaan, että se selvitetään äkkiä.
Viimein koitti tiistai ja menin odottamaan hyvissä ajoin. Minua pelotti. Ja niin pelotti läheisiänikin, jotka asiasta tiesivät. Oma aikani oli puolisen tuntia myöhässä ja minun teki mieli jo lähteä juoksemaan karkuun, koska alkoi tuntua että minun ei kuulukaan tietää, mitä tässä nyt tapahtuu.
Viimein minut kutsuttiin.
Radiologi tutki hiljaa ja tarkasti molemmat rinnat. Olen kova puhumaan, mutta tässä tilanteessa jopa minä olin hiljaa. Varmaan 20 minuutin hiljaisuuden jälkeen radiologi alkoi puhumaan. Hän sanoi, että ei näe siellä mitään kasvaimeen tai kystaan liittyvää. Elämääni palasi takasin valo. Tässä vaiheessa halusin äkkiä päästä soittamaan ja laittamaan viestin läheisilleni, että olen ok! Kuvissa ei näkynyt muuta kun tuvonnutta kudosta, eikä radiologi osannut sanoa, mitä sille tulisi tehdä. Lähdin sitten pukeutumaan ja soittamaan äitille, joka ei jännitykseltään osannut töitä tehdä. Hän helpottui.
Laitoin naapurilleni viestin, joka olisi ollut valmis ajelemaan päänsä kaljuksi, mikäli olisi löydetty syöpäkasvaimeen viittaavaa. Palasin takaisin töihin, hymyillen ja huojentuneena.
Tässäkö se nyt oli, mietin. Turhaan pelkäsin, naurahdin mielessäni. Vaikka silti minusta tuntui, että ei tästä näin vähällä voi selvitä. No, ei selvittykään.
Kipeä tai no, aristava alue nimittäin suureni loppuviikkoa kohden ja nännistä alkoi erittymään ruskeahkoa eritettä. Kävin toisella työterveyslääkärillä perjantaina 15.12. ja hän määräsi minulle antibioottikuurin (Kefexin 500mg 3krt/pv), koska nyt tulehdus oli ilmeinen, Vaikkakin pika-CRP oli edelleen alle 5. Viikonloppuna jopa rintaliivien pukeminen alkoi sattumaan. Tiistaina 19.12. menin taas työterveyteen ja sanoin että antibioottikuurista ei ole ollut apua. Kipeä alue oli tunnustellessa noin kananmunan kokoinen, ja se oli tosi kipeä. Minulle annettiin sairaslomaa ja lähetettiin taas ultraääneen. Työterveyslääkäri oli varma, että nännin taakse on muodostunut paise, joka pitää punktioida tyhjäksi. Sanoin, että tehköön mitä vaan, kunhan tämä kipu helpottaa. Tällä kertaa pääsin ultraääneen saman päivän aikana, eikä tarvinnut odotella. Ultraäänikuvaus oli pikainen, radiologi totesi, että edelleen vain turvotusta, ei näy märkäpesäkettä. Turhauduin. Mitä ihmettä se sitten voi olla. Viime viikon hetken valaistuminen oli muuttunut takaisin harmaaksi.
Seuraavana päivänä kävin pikaisesti kaupassa ja tulin kivusta itkien kotiin. Olisin mennyt sikiöasentoon ulvomaan, mikäli se asento ei olisi sattunut. Lähes jokainen asento sattui. Rintaliivejä en kyennyt enää pitämään, jopa ohut silkkinen kangas sattui. Tuntui kuin nänni olisi ollut sieltä takaa tulessa tai että miljoona nuppineulaa olisi pistänyt nänniä.
Ja 21.12. kävin taas vaihteeksi työterveyslääkärillä ja sanoin siellä, että mitään märkäpesäkettä ei löytynyt ja lääkäri oli pudota penkiltä. Hänkin alkoi vaipumaan epätoivoon, että mikä ihme siellä rinnassa sitten on. Sain kipulääkkeille reseptit ja kävin apteekissa. Lääkkeet leikkasivat kivulta sen terävimmän huipun, muttei tosiaan poistaneet kipua kokonaan.
Kävin samana päivänä kummitätini kanssa hakemassa siskoni lentonkentältä joulunviettoon. Jo edellisenä päivänä ajatus siitä, etten pysty halata rutistamaan siskoani, sai minut itkemään lohduttomasti. Oltiin kuitenkin viimeksi nähty 8kk sitten ja olisin halunnut halata niin kovaa kun ikinä olisin pystynyt, mutta nyt se oli mahdotonta. Jälleennäkeminen sai minut tietysti herkistymään ja itkin lentokentällä, tapani mukaisesti. Oli muuten hyvä tunne itkeä välillä muustakin kun kivusta.
Joulun viettoon lähdettiin mysteeritissistä huolimatta Mikkeliin. Jouluaattona kipu kuitenkin yltyi niin kovaksi, että oli lähdettävä sairaalan päivystykseen. Tankkasin itseni täyteen jouluruokaa, kun päivystykseen soittaessa minulle sanottiin, että siellä tulee menemään useampi tunti. Siskoni lähti mukaani, vaikka sanoin, että pärjään yksinkin. Mutta oli pakko myöntää siellä istuessa, että minulle merkitsi tosi paljon, että hän tuli mukaani. Joulu ei ole lahjoja, se on yhdessäoloa. Se tuli todistettua.
Lääkäriin päästyä rintaani katsottiin ja tunnusteltiin. Sanoin, etteivät edes panacodit enää auta siihen kipuun kuin hetkeksi ja antibioottia olin syönyt 9 vuorokautta, tuloksetta. Lämpökin oli hieman noussut kun mittaisivat ja CRP oli 52. Ensimmäinen kerta kun se oli noussut. Antibioottikuuri vaihdettiin Kefexin -> Roxithomycin 150mg. Sitä määrättiin otettavaksi 2krt/vrk 10päivän ajan. Sekään antibiootti ei tuntunut lähtevän auttamaan. Menin heti joulupyhien jälkeen 27.12. työterveyteen jatkamaan sairaslomaa. Samalla katsottiin senhetkinen CRP ja se oli pompannut muutamassa päivässä 92, eli antibiootin vaihdosta ei ollut ollut yhtään apua. Työterveyslääkäri lähetti minut suoraan sairaalan päivystykseen, jossa tutkittaisiin kunnolla.
Sairaalassa aikani odotettuani, hoitaja pyysi minut huoneeseen. Hoitaja oli kovin ystävällinen ja kyseli taustatiedot ja mieltä lämmitti, että hän kuunteli ajan kanssa. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että minusta pidetään oikeasti huolta ja nyt minut tutkitaan vihdoin ja viimein kunnolla. Lämpöäkin oli vajaa 38 astetta. Lääkäri tuli paikalle ja tutki rintani ja laittoi minulle lähetteen laajaan verenkuvaan ja ultraan. Menin takaisin odotusaulaan, odottamaan, että minut kutsutaan. Verikokeeseen pääsin suht pian, mutta tuloksia odotellessa meni pitkä aika. Hoitaja kutsui minut ultraan reilun 3h odottelun jälkeen ja kun menin tutkimuspyödälle makaamaan ja odottamaan radiologia, niin kyyneleet alkoivat valumaan pitkin poskia. Aloin itkemään jo valmiiksi siitä kivusta, kun edes ajattelin että joku koskee rintaani. Radiologi oli ymmärtäväinen naishenkilö (aiemmat radiologit olivat olleet miespuolisia) ja ultrasi varoen. Silti itkin ja puristin tutkimuspöytää. JA SITTEN.... viimein tuli huojentavaa tietoa. Radiologi sanoi lähes heti, että kyllä siellä on märkäpesäke. Hän punktioi yhdessä hoitajan kanssa sieltä noin 10ml märkäeritettä bakteeriviljelyyn. Vihdoin löytyi joku syy siihen, miksi sitä koski niin kovasti. Nännin alue on muutenkin niin herkkä kun se on täynnä hermopäätteitä. Pienikin punktiointi auttoi kyllä jonkin verran. Jäin odottamaan vielä lääkärin lausuntoa jatkosta. Sain taas uuden antibiootin, Dalacin 300mg. 2x300mg 3/vrk ja sain sieltä lähetteen rintarauhasyksikköön, jossa rintoihin perehtyneet ammattilaiset hoitaisivat minua jatkossa.
Kun tulin apteekin kautta kotiin ja olin otamassa antibiootin, niin purskahdin itkuun, kun huomasin, että ne olivat kapseleita, joita ei saa avata (koska sisällä oli jotain ainetta, mikä olisi korventanut ruokatoveni) Olen ollut aina huono nielemään lääkkeitä ja tämä asia taistelin itseäni vastaan. Joko kuolen tulehdukseen tai sitten tukehdun. Ensimmäistä kapselia yritin saada alas varmaan 10 minuuttia. Aina puklasin sen ulos ja totesin, että ei onnistu. Ja kun olin saanut ensimmäisen, vielä toinen kapseli odotti. Mietin että miksi minulla pitää olla tämäkin ongelma.. pysty yksiä kapseleita nielemään. Kävin apteekissa kysymässä nielemistä helpottavaa geeliä, mutta sitäkän ei tietysti ollut, vaan se piti tilata. Seuraavana päivänä kun olin aamulla yksin kotona ja minulla oli taas antibiootinotto-aika, niin laitoin naapurilleni viestin, että en haluaisi kuolla yksin kotona tukehtumalla (en ollut turhan dramaattinen..) niin hän, ihana ihminen kutsui minut luokseen ottamaan lääkkeet. Sielläkin alas saaminen oli työtä ja tuskaa, mutta onnistuin! Kummitätini kävi moikkaamassa minua iltapäivällä ja sain taas seuraa kun jouduin antibiootit ottamaan. Hän sanoi ettei ollut ikinä nähnyt minua yhtä huonovointisena.
Illalla olin kekseliäs ja uitin kapselin margariinissa ja se teki siitä "juoksevamman" ja nielemiseen meni 10 minuutin sijasta noin 2 minuuttia. Eli itselle äärimmäisen hyvä tulos! Ja kun nieltäviä kapseleita oli yhteensä 60kpl niin oli hädän keksittävä keinot.
Minulle soitettiin samana päivänä rintarauhasyksiköstä, koskien saamaani lähetettä. Sain seuraavalle aamupäivälle ajan. Illalla märkäerite alkoi puskemaan pikkuisen itse nännipihan vierestä ulos, johonkin ihonalaiskerrokseen.
29.12. aamulla heräsin ja hetken päästä märkä alkoi vuotamaan ihonalaiskerroksesta spontaanisti ihon läpi. Menin sitten kelataksilla sairaalalle, sillä kävely oli äärettömän kivuliasta. Labroissa oli tietenkin käytävä ennen sitä. CRP oli 30 luokkaa (eli tämä antibiootti oli näyttänyt tehoavan, VIHDOIN OIKEA AB!) Sitten menin rintarauhasyksikköön odottelemaan. Pian hoitaja tuli hakemaan minut odotustilasta, miespuolinen rintakirurgi odotti huoneessaan ja menin makaamaan tutkimuspöydälle. Hän sanoi, että märkäerite on alkanut polttaa jo ihoon reikää. Sitten hän viilsi siihen pienen haavan, jotta märkä saatiin ulos puristamalla. Makasin pöydällä ja mietin, että enkö joudukaan tänään ultraan ja punktioon, joihin olin valmistautunut. Ja sitten se alkoi... aivan helvetillinen kipu. Rinta oli ollut äärettömän kipeä, ja nyt kun sieltä oli pakko puristaa märkä ulos, niin se sattui niin paljon. Kirurgi sanoi että tietää, että nämä ovat äärimmäisen arkoja ja saan huutaa ja kiroilla niin paljon kuin ikinä jaksan. Ja minähän huusin. Ja kiroilin. Välillä pidettiin taukoa, sillä vapisin kivusta. Puuduteaineetkaan eivät ehtineet tehoamaan. Kirurgi sanoi, että varmaan 50ml sieltä tuli ulos. Kurkkasin rintaani ja huudahdin ilosta "Sehän alkaa olemaan normaalin muotoinen!" Rintaan jäi reikä ja sisälle onkalohaava, jonne laitettiin Sorbact-nauhaa ja päälle Mepilex haavateippi. En ollut ikinä kuullut sanoista onkalohaava tai Sorbact-nauha. No, nyt tulivat nekin tutuiksi tämän taudin myötä. Tämä toimenpide kesti kokonaisuudessaan arviolta 20 minuuttia.. tai 30 minuuttia. En ole varma. Mutta totesin kaiken jälkeen, että jos olisin tiennyt mikä minua odotti, niin olisin hypännyt ratikan alle. Minä, synnyttänyt nainen, en kokenut edes synnytyksessä näin kovaa kipua. En halua siis pelotella, mutta tämä oli todella kivulias combo kokonaisuudessaan. Tässä kohtaa mielessäni kävi ensimmäisen kerran, että tähänkin joutuminen olisi varmasti voitu estää, mikäli olisi alusta asti hoidettu oikein. Mutta kun olen ihminen, jonka mielestä kaikella on tarkoitus - niin myös tällä.
Sorbact-nauhaa piti käydä vaihdattamassa 1-2 päivän välein. Seuraavana päivänä menin rintarauhasyksikköön vaihdattamaan nauhaa ja minua pelotti niin kovasti oma vuoroni. Pelkäsin, että joudun taas kokemaan samaa kipua kuin eilen (vaikka kirurgi oli luvannut, että ei satu enää huomenna näin paljon, vaikka jouduttaisiin puristamaan vielä mätää pois) Onnekseni mätää ei ollut kertynyt enää yhtään. Pelkkä haavan huuhtelu ja Sorbact-nauhan vaihto. Tämä lääkäri veikkasi, että pääsisin viikossa eroon nauhan käytöstä, koska oli parantumassa hyvin ja olen vielä nuori. Ja sanoi, että voin pitää yhden vapaapäivän nauhanvaihdossa. Menin sitten 31.12 vaihdattamaan nauhaa ja ehdin sitäkin tietysti jännittämään. Koska rinnat ja rintakehän alue ovat aina olleet minulle sitä "herkkää aluetta" ja nyt ahdisti suuresti kun siinä oli onkalo jonne piti tunkea jotain narua. Onneksi hoitaja oli sairaalassa aivan ihana ja sain erinomaista palvelua.
Seuraavan kerran kävin sairaalalla haavakontrollissa sairaalassa 2.1.2018 ja kirurgi totesi, että onkalosta ei ole enää erittynyt kahdessa päivässä juuri mitään, niin Sorbactia ei sinne tarvitse enää laittaa. 5.1. katsottiin tilanne vielä ja todettiin, että kotona suihkuttelu riittää siitä eteenpäin ja kesällä ultraäänitutkimus. Rinnan yläosassa oli vielä patti, mutta sanottiin, että se voi olla esimerkiksi kudosnestettä. Mutta mikäli mikään asia alkaisi mietityttämään tai tilanne muuttuisi huonompaan suuntaan, niin saisin ottaa suoraan heihin yhteyttä.
Suihkuttelin onkalohaavaa päivittäin kotona ja vaihdoin haavalappua. Joka kerta kun otin lapun pois ja näin onkalohaavan, niin minua etoi. Jotenkin kun omassa kropassa on reikä, niin se puistattaa. Jos olisin ollut yhtään heikkohermoisempi, olisin taatusti pyörtynyt. Nytkin suihkussa minulla oli oltava varuilta lasten koroke jakkarana.
Dalacin antibioottikuuri minulta loppui 6.1. ja kaikki nämä antibiootit, joita olin viikkojen verran syönyt, olivat laittaneet vatsan aivan sekaisin. Vaikka olin syönyt alusta asti gefiluskapseleita ja precosaa loppuaikana.
Palasin töihin maanantaina 15.1, mutta rinnan yläosassa oleva patti ei kuitenkaan hävinnyt mihinkään ja soitin tiistaina taas rintarauhasyksikköön ja sanoin että haluaisin oman mielenrauhani vuoksi tulla näyttämään sitä sinne. Sain ajan perjantaille.
Kun perjantai koitti ja lähdin töistä aiemmin sairaalalle, niin ajattelin, että varmaan olen vaan turhaan menossa näyttämään tissiä, että ei siellä varmasti mitään ole. Hoitaja haki minut toimenpidehuoneeseen, jossa oli sekä kirurgilla että sairaanhoitajalla oli opiskelijat mukana. Yleisöä siis oli, mutta olin näyttänyt jo niin monelle tissejäni, ettei tuossa vaiheessa enää haitannut, vaikka koko sairaala olisi nähnyt ne. Kirurgini katsoi ja ihmetteli, kun onkalohaava ei ollut vieläkään umpeutunut. Ja rintaa tunnustellessa hänkin jo sanoi, että se täytyy kyllä ultrata, koska sitä aristi kovemmin tunnustellessa. Piti varmistaa, onko siellä kudosnestettä vai vielä märkäeritettä. Kirurgi sanoi, jos siellä löytyy ultrassa vielä mätää, niin vaatii leikkauksen. Tämän kun kuuli, olin pudota penkiltä. Hoitaja soitti ultraan ja kyseli, josko vielä tänään olisi aikoja. Onnekseni sain ajan ja vieläpä heti (vaikka oli perjantai iltapäivä).
Ultra oli kerrosta alempana ja menin sinne. Hoitaja kutsui minut melkeinpä heti sisään ja peitteli minut tutkimuspöydälle odottamaan radiologia. Radiologi tuli ja aloitti ultrauksen. Hän sanoi heti kättelyssä, että siellä on paljon tiehyisiin lonkeroitunutta märkää. Ja käänsi kuvaruudun minuun kohti ja näytti. Ovesta tulikin samaan aikaan minun kirurgini sisään ja kysyi miltä näyttää. Radiologi kertoi ja kirurgi taputti minua olalle ja sanoi "Tämä tietää, että sinulla on leikkaus edessä". Olin asian kanssa ihan ok. Kunhan vaan pääsisin eroon tästä. Kirurgi lähti edeltä poliklinikalle.
Hoitaja ja radiologi olivat aivan ihania, he käsittelivät varovasti rintaani ja sanoivat että se on hyvin kipeän näköinen. Sanoin, että ei se onneksi ole niin kipeä, miltä näyttää. Itse en tuossa vaiheessa nimittäin tuntenut enää juurikaan kipua, kun olin käynyt niin infernaaliset kivut läpi, mutta tuo heidän empaattisuus ja potilaan huomioiminen olivat ihan parasta. Kiittelin vielä lopuksi, ennen kuin lähdin takaisin poliklinikalle.
Toimenpidehuoneessa minulle varattiin heti seuraava vapaa leikkausaika, joka oli seuraavalle tiistaille. Sain ohjeet siihen, miten valmistaudun leikkaukseen. Kaikesta tuli konkreettista. Olisi ollut helpointa, jos minut olisi suoraan viety saliin. En olisi ehtinyt jännittämään yhtään. Soitin heti sairaalasta päästyäni miehelleni, kerroin että joudun leikkauskseen ja purskahdin itkuun. Mieheni lohdutti ja kysyi ettei se kuitenkaan ole mitään vakavampaa? Rauhoituin pikkuhiljaa ja sitten pystyin taas puhumaan. Niinpä, se ei ole mitään vakavaa. Seuraavaksi soitin äitille, hänelle pystyin jo kertomaan asian ilman itkuja. Hain tyttömme päiväkodista ja aloin kertomaan hänelle "Äiti menee ensi viikolla sairaalaan ja äiti laitetaan siellä uneen ja leikataan äitin tissistä paha juttu pois (sitten aloin itkemään) mutta korostin lapselleni, että nämä ovat helpotuksen kyyneliä, äiti on niin helpottunut, kun vihdoin asiat hoidetaan kuntoon. Ja äiti sitten on siellä sairaalassa yötä tarkkailussa" Lapseni mietti ensimmäisenä, että pääsenkö sitten sen jälkeen HopLoppiin kiipeilemään. Toki, heti kun äiti on toipunut kunnolla <3
Viikonloppun kuitenkin yritin elää normaalisti, tottakai silloin itketti kun aloin miettimään tiistaita. Kaikki jännitti. Nukutus, leikkaus, komplikaatiot, leikkauksen jälkeiset kivut.
Tiistai 23.1. LEIKKAUSPÄIVÄ
Aamulla menin labran kautta osastolle. Osastolle mentäessä sain oman huoneen noin klo 08. Sanoin hoitajalle heti huoneeseen mentyäni, että minulla on paniikkihäiriö ja tuleva leikkaus jännittää paljon. Hän lupasi, että esilääkityksen kanssa voidaan antaa rauhoittava tabletti. Arvioitiin, että leikkaukseni olisi puolilta päivin. Kymmenen maissa tultiin sanomaan, että meneekin vähän iltapäivän puolelle. Soittelin ja viestittelin aamupäivällä ystävien, äitin ja siskon kanssa. Klo 11 maissa sain esilääkityksen ja sen kanssa sen rauhoittavan. Se oikeasti auttoi, en olisi ikinä voinut mennä leikkaussaliin ilman sitä.
Hoitaja tuli puoli yhden maissa ovelle ja kertoi, että nyt olisi minun vuoroni. Kävelin itse saliin, hoitaja työnsi vieressä sänkyäni. Vasta kun näin leikkaussalin oven käytävän päässä niin tajusin, miten lähellä tässä nyt ollaan! Laitoin leikkausmyssyn ulkopuolella ja astuin saliin jossa minua odotti ystävällinen henkilökunta ja he neuvoivat minut makaamaan leikkauspöydälle. Siinä maatessani kysyin, voisiko joku silittää minua poskesta. Ja sieltä tuli heti vapaaehtoinen, ihana naisihminen joka hymyili minulle ja sanoi "Tottakai". Kun kanyyli laitettiin, katsoin tätä naista ja hän hymyili minulle. Sanoin, että hänellä on nyt tärkeä tehtävä. Hän toi sen turvallisuuden jännittävään tilanteeseen. Taaempaa joku naishoitaja kysyi, että haluanko että minulle myös lauletaan. Vastasin myöntävästi ja sieltä alkoi kuulumaan 'Tuiki tuiki tähtönen'. Ehdin sanomaan että ihan kun oisin taas pikkulapsi ja kysyttiin, miltä nyt tuntuu. Kerroin, että väsyttää. Sitten laitettiin maski naamalle ja nukahdin. Maailman ihanin nukutus. Ja ihana henkilökunta!
Seuraava muistikuva oli heräämöstä. En kyennyt kiittämään leikkaussalin henkilökuntaa face-to-face.
Raotin silmiä vaikken meinannut jaksaa avata niitä. Valot olivat kirkkaat. Ensimmäinen ajatus oli "MINÄ SELVISIN!!! MINÄ HERÄSIN!!!" (Miten mahtava tunne, voittajaolo)
Sanoin pienellä äänellä "Huomenta.." Ja sieltä tuli sitten hoitaja, joka sanoi että jokos siellä heräillään. Kuulin kun hoitajat sanoivat siellä että leikkaukseni kestikin odotettua pidempään. Kysyin sitten "Paljon kello on?!" (Mietin äkkiä, että ehtiikö minua vierailuajalla tulla kukaan katsomaan??!!) Hoitaja vastasi "kello on varttia yli kolmen" Helpotuin, ei olekaan hätä, kyllä perhe vielä ehtii. Minulta kysyttiin myös, miten paljon koskee asteikolla 1-10. Vastaukseni oli 4-5. Sain lihakseeni jonkun pistoksen. Se vaikutti nopeasti ja sen jälkeen sanoin kivun olevan 2-3. Silmäni alkoivat pikkuhiljaa pysyä auki. Verenpainetta mitattiin tiuhaan. Ja kun se näytti hyvältä, osastolle soitettiin, että minua saa tulla hakemaan. Pääsin omasta mielestäni yllättävän nopeasti osatolle, olin odottanut pahoinvointia ja kaikkea. Nykypäivänä lääkkeet ovat paljon paremmat, nuorempana kun minut on nukutettu, olen ollut aina todella huonovointinen sen jälkeen.
Klo 16 olin jo osastolla ja soitin miehelleni, että nyt saa tulla katsomaan. Joku nainen muutaman sermin takaa jutteli minulle vesihanan luota ja kyynelehdin hymyillen, sanoen, että kohta näen lapseni. Tuntui että olin vielä ihan pöllyssä. Hän oli mukava nainen. (Juteltiin useammankin kerran osastolla ollessamme) Mieheni tuli tyttömme kanssa aika pian soittoni jälkeen, koska olivat olleet valmiiksi Helsingissä. Kolmepuolivuotias pikkuiseni katsoi minua salin oven pielestä. Alkuun vähän ujosteli, mutta sanoin, että saa tänne äitin lähelle tulla. Minulla oli suklainen palkintotikkari, jonka olin saanut naapurilta. Itselläni ei ollut lupaa vielä syödä, joten pieni reipas lapseni sai sen. Hän istui kanssani sängyssä ja mussutti sitä tyytyväisenä. Jonkin ajan päästä mies haki syötävää tytölle ja sitten tytölle iski uhmakiukku kun ei saanut oikeaa mehua. Ainakin oli oma itsensä, sairaalassakin.
Siskoni tuli myös avopuolisonsa kanssa
katsomaan minua. Vierailuista ei jäänyt paljoa mieleen, pätkiä sieltä
täältä, mutta sydäntä lämmitti kun tulivat minua katsomaan. Sen muistan,
että sairaanhoitaja sanoi että nyt hänen on patistettava minut vessaan.
Käppäilin sinne hyvin hiljaa, vessa oli toisessa päässä salia.
Dreenipussia kannoin mukanani ja se tuntui inhottavalta kun sisältäni
tuli joku letku. Kävelin myös hyvin hiljaa takaisin päin. Siskoni oli
vielä jonkin aikaa miehensä kanssa seuranani.
Hoitajat olivat käyneet kurkkaamassa tasaisin välein haavan tilannetta. Vuotoa ei näkynyt ja sain klo 19 vihdoin syödä! Ruisleipä ei ole ikinä maistunut niin hyvältä. Edellisen kerran olin syönyt eilen klo 23. Yön nukuin ihan ok, kerran soitin hoitajakelloa, kun halusin varmistajan wc-reissulle. Suonensisäistä antibioottia käytiin laittamassa keskellä yötä ja aamukuudelta.
Keskiviikko 24.1. LEIKKAUKSEN JÄLKEINEN PÄIVÄ
Aamulla kirurgini tuli sänkyni viereen ja kertoi leikkauksesta. Hän oli vakavampi kuin yleensä ja sanoi, että oli äärettömän hyvä, että otettiin rinta auki. Koska osa siitä oli mennyt nekroosiin. Nekroosiin? Mitä se tarkoittaa? Kirurgi selvensi, että rinnassani 5x3cm oli mennyt kuolioon. Eli siksi leikkaus kestikin odotettua pidempään, ei ollutkaan pelkästään abscessionkalon poisto, vaan myös osa rinnasta piti poistaa. Sitten tajusin, miten vakavasta asiasta lopulta olikin kyse. Eikä kukaan tiennyt sen vakavuudesta, paitsi vasta sitten, kun rinta avattiin.
Menin toimenpidehuoneeseen tarkistukseen klo 10 ja sanoin, että vielä heikottaa kävellä ja käden liikuttelu sattuu (rintalihakseen). Päätettiin yhteismielin, että olen vielä toisen yön tarkkailussa. Ei ihme että rintalihas oli kipeä, rinta oli nimittäin pitänyt nostaa irti siitä. Minulle sanottiin, että pitää silti harjoittaa liikkeitä ns "jumpata". Juteltiin jo korjausleikkauksesta, jossa rasvaa siirrettäisiin vatsasta leikattuun rintaan, että näistä saataisiin edes jotenkin samankokoiset rinnat. Itse olin onnellinen tällä hetkellä siitä, että olisin nähtävästi toipumassa, VIIMEIN.
Eileiset osastokaverit kotiutettiin ja juteltiin vielä vartti ennen kuin toivoteltiin hyvät jatkot.
Tänään minua tuli moikkamaan siskoni, omalle tytölleni oli noussut kuume niin he eivät päässeet isin kanssa tulemaan. Mutta oli ihanaa kun joku pääsi. Eräs hoitaja mainitsi minulle siskoni vieraillessa, että minun kannattaisi alkaa liikkumaan etten saa veritulppaa. Minulle ei ollut kukaan sanonut, että pitäisi alkaa liikkumaan, enkä minä tiennyt siitä. Alkoi ahdistamaan. Hän patisti minua myös suihkuun ja menin ihan mielelläni. Ja illalla heitin hidasta iltalenkkiä ympäriä salia ja osastoa ihanan mummelin kanssa. Mutta liikuin sentään. Meillä oli hyvät rupattelut pienellä porukalla. Olin yhden ylimääräisen yön, joten minun oli oltava aamulla valmiina luopumaan sänkypaikastani.
Torstai 25.1. KOTIUTUMISPÄIVÄ
Aamulla en joutunutkaan luopumaan pedistäni, mutta olin ollut hereillä 06 eteenpäin. Käytiin katsomassa pienellä porukalla aamu tv:tä. Hoitajani kävi juttelemassa kanssani kun menin takaisin sängylleni ja selviteltiin asioita ja käytiin läpi lappusia kotihoidosta. Lopputarkastus oli kymmenen maissa, vilkaisin haavaani ja sehän oli kaunis! Sanoin kirurgilleni, että siitähän tuli nätti!! Sain kotiutumisluvan ja tarkastusajan 29.1 maanantaille. Sanottiin osastolla heipat osastokavereille ja toivotettiin hyvät jatkot. Halattiin yhden naisen kanssa sen verran kun rintaleikkauspotilaat nyt voi halata. Kun pääsin sairaalasta ulkoilmaan, vetäisin keuhkot täyteen sitä raikkautta. Sää oli hieman muuttunut tiistaista, jolloin oli -14 ja paljon lunta. Nyt aurinko paistoi meren päällä ja oli pari astetta plussalla, lumet olivat aikalailla sulaneet. Perheeni odotti minua parkkipaikalla ja ajettiin kotiin. Lapsellani oli kiukku, uhma ja räkätauti. Kun tyttö oli räyhännyt aikansa, hänestä tuli pieni hoivaaja.
Itse en kyennyt kotiuduttuani kun lepäämään. Miehelle haluan sanoa ison kiitoksen. Raskasta aikaa, josta me selvittiin. Hän jaksoi hoitaa monen päivän ajan uhmaisen lapsen, ruoan, siivouksen, koiran, ennen kun minä pääsin pikkuisen mukaan hommiin. Hän ulkoilutti lasta ja käytti HopLopissa, että sain levätä monta tuntia. Ensimmäisen kerran taisin pestä varovasti koneellisen pyykkiä 28.1.
Tuntuu vaan niin turhauttavalta, kun itse et saa etkä voi tehdä yhtään mitään kun maata. Ajatus juoksee tervettä vauhtia, eikä olo ole kuin olisi katujyrän alle jäänyt, toisin kuin keho.
Kaupassa et voinut käydä, koska et voinut kantaa ostoksia. Koiraa et voi käyttää lenkillä, koska se vetää. Siivota ei voi, koska se sattuu. yms. Tunsin olevai taakka, ihmisturhake. Onneksi tämä oli vain väliaikainen tila.
Minulla oli ensimmäinen haavakontrolli 29.1. ja siellä kirurgi katsoi rintaa ja oli todella tyytyväisen näköinen tulokseen. Näytti oikein hyvältä ja tuntui pehmeältä. Haavateippejä ei vaihdettu, ne saivat olla siinä niin pitkään kun pysyivät. Itse olin tuntenut kotioloissa kovan pahkuran rinnan yläosassa, mutta se voi olla turvonnut imusolmuke tai kudosnestettä. Tunnustellessa sitä ei tunnettu.
Kävin 1.2. näytillä kun en ollut varma, oliko sinne silloin kertynyt nestettä. Joku toinen lääkäri otti minut vastaan ja hänkin yllättyi, kuinka siisti rinta oli pahan tulehduksen jälkeen. Hän sanoi että ei tunnu nesteeltä, ei ole hyllyvää niinkuin neste, tämä voi olla esimerkiksi hyytynyttä verta tms. Mutta sanoi että hyvä kun tulen tarkistuttamaan. Sanoinkin siihen, että olen ollut nyt jo ihan hysteerinen kaikista tuntemuksista.
9.2. minulla oli viimeisin kontrolli. Haavateipit otettiin pois ja lähes kaikki tiki olivat sulaneet. Kaikki kivut kuuleman kuuluvat asiaan, repivä kipu meinaa sitä, että hermosolut kasvavat yhteen. Ja rinnan yläosassa oleva kipeä alue johtuu siitä, että rinnassa on niin paljon hermoja ja nyt kun sitä on ronkittu niin siitä tissi ei tykännyt hyvää. Toipumisessa menee siis vielä aikaa.
Näillä näkymin seuraava käynti on noin puolen vuoden päästä, jolloin menen ultraan. Ja korjausleikkauksen suunnitelma on samoilla tienoilla. Leikkaus suunniteltiin alustavasti syys-lokakuulle, jolloin ei enää ole niin lämmintä, että haava tulehtuisi.
Sydämeni särkyi kun kysyin "Entä jos joskus tulen vielä raskaaksi, niin miten se imetys?" Kirurgi sanoi että heti synnytyksen jälkeen annettaisiin kaksi tablettia, jotka estäisivät maidonnousun. Tai jos haluaisin niin voisin ottaa riskin, mutta luultavasti tulisi uusi tulehdus. Joo kiitos ei. Minulla kun on edelleen maitorauhanen, mutta puolet tiehyistä on poistettu niin maito ei pääsisi mitenkään ulos.
Tässä kohtaa kiitin elämää, että ONNEKSI imetin tyttöäni 2v7kk, koska en enää ikinä voisi imettää. Ne olivat äitiyteni tähtihetkiä. (Kirjoitan myöhemmin lisää tuntojani tulevaisuudesta, jossa en saa enää ikinä imettää)
Illalla menin suihkuun ja näin rintani ilman haavateippejä, "kaikessa kauneudessaan". Minä katsoin sitä, katsoin pitkään. Minua ei oksettanut. Se oli todiste siitä, että minä selviydyin.
LOPUKSI
Täytyy vaan sanoa, että tuo rintasyöpä ei enää pelota niinkuin ennen. Pääsin itse niin läheltä seuraamaan sairautta, se oli käsinkosketeltavaa ja koska sairastuneet olivat niin urheita, reippaita persoonia, niin ajattelin, että ei se maailmaa kaada. Siitä selvitään hyvin suurella todennnäköisyydellä. Heillä oli elämännälkä ja tulevaisuuden suunnitelmat, vaikka ikääkin oli jo 50-70 vuotta.
Itse olin osastolla ollessani osaston nuorin, vaikka minulla olikin kuolioon edennyt tulehdus, ei syöpä. Mutta silti minäkin menetin rinnastani noin puolet. Eikä siis nämä rintasairaudet ole ikään sidottuja. Ne voivat tulla kenelle vaan, ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Ps.Hurraa jos jaksoit lukea tänne asti! Ajattelin, että oksennan kaiken tapahtuneen pääni sisältä kirjoittamalla asiat ylös. Psyyke pysyy hyvänä kun pureksii aiheen huolella. Tämä kun oli pitkä tulehdustaistelu. johon mahtui hurjia tilanteita.
Ja toki olen ottamassa selvää, missä kohtaa hoito on mennyt pieleen. Ei tulehduksen pitäisi johtaa kuolioon tänä päivänä. Ei ainakaan minun mielestäni. Onneksi on potilasasiamies olemassa.
Ja muistakaa, rakastakaa imetystä! Antakaa sen näkyä, syöminen on maailman normaalein asia!
Minä, 28 vuotias nuori nainen, löysin joulukuun 5.päivänä suihkussa ollessani oikeanpuoleisesta rinnastani patin. Jo pelkkä tuntemus sai tuntumaan maailmani romahtamisen, koska pelästyin niin kovin. Oma lapseni istui edessäni kylpyvannassa. Pahkura oli kipeähkö, tuntui aivan samalta kuin tiehyttykos aikanaan, silloin kun imetin. Mutta nyt en imettänyt, en ollut imettänyt enää reiluun vuoteen. Siksi huolestuin, että mitä ihmettä se sitten voi olla. Huoli viilsi niin kuin puukko olisi viiltänyt rintaa.
Seuraavana päivänä oli itsenäisyyspäivä ja mikä oli itselläni tietysti vapaapäivä. Enhän minä kyennyt koko päivänä ajattelemaan mitään muuta kun rintaani. Illalla itkin jo kun nännipiha oli mennyt kuopalle (rintasyövän oire) Ja tottakai olin googlesta lukenut jo vaikka ja mitä, jospa tämä patti olisi vaikka jotain harmitonta. Kuukautiseni olivat nimittäin alkaneet samana päivänä, että jos olisi vaikka joku hormonaalinen patti. Eikä mikään taho ei ainakaan tukenut tätä ajatusta, että rintatulehdus olisi ei-imettävällä, nuorella naisella. Luki vain, että yleisintä se on 40-50-vuotialla, tupakoivilla naisilla. Ja minä olen savuton 28 vuotias.
Menin heti seuraavana työpäivänä (7.12) näyttämään työterveyslääkärille tätä rintaa. Työterveyslääkärini, vanhempi nainen, näytti huolestuneelta kun katsoi ja tunnusteli sitä. Sanoin hänelle, että tuntuu ihan samalta kuin tiehyttukos imetyksen aikaan, hänkin totesi että näyttää kyllä tulehdukselta (punoituksesta päätellen) mutta pika-CRP oli alle 5. Hän laittoi minulle lähetteen ultraäänitutkimukseen, koska patti täytyi tutkituttaa. Soitin ja varasin ajan. Seuraava vapaa aika oli seuraavalle tiistaille 12.12. Romahdin. Olin loppupäivän poissa töistä. Odottavan aika tuntui pitkältä. En kyennyt nauttimaan viikonlopusta, en mistään. Odotin vaan, että se selvitetään äkkiä.
Viimein koitti tiistai ja menin odottamaan hyvissä ajoin. Minua pelotti. Ja niin pelotti läheisiänikin, jotka asiasta tiesivät. Oma aikani oli puolisen tuntia myöhässä ja minun teki mieli jo lähteä juoksemaan karkuun, koska alkoi tuntua että minun ei kuulukaan tietää, mitä tässä nyt tapahtuu.
Viimein minut kutsuttiin.
Radiologi tutki hiljaa ja tarkasti molemmat rinnat. Olen kova puhumaan, mutta tässä tilanteessa jopa minä olin hiljaa. Varmaan 20 minuutin hiljaisuuden jälkeen radiologi alkoi puhumaan. Hän sanoi, että ei näe siellä mitään kasvaimeen tai kystaan liittyvää. Elämääni palasi takasin valo. Tässä vaiheessa halusin äkkiä päästä soittamaan ja laittamaan viestin läheisilleni, että olen ok! Kuvissa ei näkynyt muuta kun tuvonnutta kudosta, eikä radiologi osannut sanoa, mitä sille tulisi tehdä. Lähdin sitten pukeutumaan ja soittamaan äitille, joka ei jännitykseltään osannut töitä tehdä. Hän helpottui.
Laitoin naapurilleni viestin, joka olisi ollut valmis ajelemaan päänsä kaljuksi, mikäli olisi löydetty syöpäkasvaimeen viittaavaa. Palasin takaisin töihin, hymyillen ja huojentuneena.
Tässäkö se nyt oli, mietin. Turhaan pelkäsin, naurahdin mielessäni. Vaikka silti minusta tuntui, että ei tästä näin vähällä voi selvitä. No, ei selvittykään.
Kipeä tai no, aristava alue nimittäin suureni loppuviikkoa kohden ja nännistä alkoi erittymään ruskeahkoa eritettä. Kävin toisella työterveyslääkärillä perjantaina 15.12. ja hän määräsi minulle antibioottikuurin (Kefexin 500mg 3krt/pv), koska nyt tulehdus oli ilmeinen, Vaikkakin pika-CRP oli edelleen alle 5. Viikonloppuna jopa rintaliivien pukeminen alkoi sattumaan. Tiistaina 19.12. menin taas työterveyteen ja sanoin että antibioottikuurista ei ole ollut apua. Kipeä alue oli tunnustellessa noin kananmunan kokoinen, ja se oli tosi kipeä. Minulle annettiin sairaslomaa ja lähetettiin taas ultraääneen. Työterveyslääkäri oli varma, että nännin taakse on muodostunut paise, joka pitää punktioida tyhjäksi. Sanoin, että tehköön mitä vaan, kunhan tämä kipu helpottaa. Tällä kertaa pääsin ultraääneen saman päivän aikana, eikä tarvinnut odotella. Ultraäänikuvaus oli pikainen, radiologi totesi, että edelleen vain turvotusta, ei näy märkäpesäkettä. Turhauduin. Mitä ihmettä se sitten voi olla. Viime viikon hetken valaistuminen oli muuttunut takaisin harmaaksi.
Seuraavana päivänä kävin pikaisesti kaupassa ja tulin kivusta itkien kotiin. Olisin mennyt sikiöasentoon ulvomaan, mikäli se asento ei olisi sattunut. Lähes jokainen asento sattui. Rintaliivejä en kyennyt enää pitämään, jopa ohut silkkinen kangas sattui. Tuntui kuin nänni olisi ollut sieltä takaa tulessa tai että miljoona nuppineulaa olisi pistänyt nänniä.
Ja 21.12. kävin taas vaihteeksi työterveyslääkärillä ja sanoin siellä, että mitään märkäpesäkettä ei löytynyt ja lääkäri oli pudota penkiltä. Hänkin alkoi vaipumaan epätoivoon, että mikä ihme siellä rinnassa sitten on. Sain kipulääkkeille reseptit ja kävin apteekissa. Lääkkeet leikkasivat kivulta sen terävimmän huipun, muttei tosiaan poistaneet kipua kokonaan.
Kävin samana päivänä kummitätini kanssa hakemassa siskoni lentonkentältä joulunviettoon. Jo edellisenä päivänä ajatus siitä, etten pysty halata rutistamaan siskoani, sai minut itkemään lohduttomasti. Oltiin kuitenkin viimeksi nähty 8kk sitten ja olisin halunnut halata niin kovaa kun ikinä olisin pystynyt, mutta nyt se oli mahdotonta. Jälleennäkeminen sai minut tietysti herkistymään ja itkin lentokentällä, tapani mukaisesti. Oli muuten hyvä tunne itkeä välillä muustakin kun kivusta.
Joulun viettoon lähdettiin mysteeritissistä huolimatta Mikkeliin. Jouluaattona kipu kuitenkin yltyi niin kovaksi, että oli lähdettävä sairaalan päivystykseen. Tankkasin itseni täyteen jouluruokaa, kun päivystykseen soittaessa minulle sanottiin, että siellä tulee menemään useampi tunti. Siskoni lähti mukaani, vaikka sanoin, että pärjään yksinkin. Mutta oli pakko myöntää siellä istuessa, että minulle merkitsi tosi paljon, että hän tuli mukaani. Joulu ei ole lahjoja, se on yhdessäoloa. Se tuli todistettua.
Lääkäriin päästyä rintaani katsottiin ja tunnusteltiin. Sanoin, etteivät edes panacodit enää auta siihen kipuun kuin hetkeksi ja antibioottia olin syönyt 9 vuorokautta, tuloksetta. Lämpökin oli hieman noussut kun mittaisivat ja CRP oli 52. Ensimmäinen kerta kun se oli noussut. Antibioottikuuri vaihdettiin Kefexin -> Roxithomycin 150mg. Sitä määrättiin otettavaksi 2krt/vrk 10päivän ajan. Sekään antibiootti ei tuntunut lähtevän auttamaan. Menin heti joulupyhien jälkeen 27.12. työterveyteen jatkamaan sairaslomaa. Samalla katsottiin senhetkinen CRP ja se oli pompannut muutamassa päivässä 92, eli antibiootin vaihdosta ei ollut ollut yhtään apua. Työterveyslääkäri lähetti minut suoraan sairaalan päivystykseen, jossa tutkittaisiin kunnolla.
Sairaalassa aikani odotettuani, hoitaja pyysi minut huoneeseen. Hoitaja oli kovin ystävällinen ja kyseli taustatiedot ja mieltä lämmitti, että hän kuunteli ajan kanssa. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että minusta pidetään oikeasti huolta ja nyt minut tutkitaan vihdoin ja viimein kunnolla. Lämpöäkin oli vajaa 38 astetta. Lääkäri tuli paikalle ja tutki rintani ja laittoi minulle lähetteen laajaan verenkuvaan ja ultraan. Menin takaisin odotusaulaan, odottamaan, että minut kutsutaan. Verikokeeseen pääsin suht pian, mutta tuloksia odotellessa meni pitkä aika. Hoitaja kutsui minut ultraan reilun 3h odottelun jälkeen ja kun menin tutkimuspyödälle makaamaan ja odottamaan radiologia, niin kyyneleet alkoivat valumaan pitkin poskia. Aloin itkemään jo valmiiksi siitä kivusta, kun edes ajattelin että joku koskee rintaani. Radiologi oli ymmärtäväinen naishenkilö (aiemmat radiologit olivat olleet miespuolisia) ja ultrasi varoen. Silti itkin ja puristin tutkimuspöytää. JA SITTEN.... viimein tuli huojentavaa tietoa. Radiologi sanoi lähes heti, että kyllä siellä on märkäpesäke. Hän punktioi yhdessä hoitajan kanssa sieltä noin 10ml märkäeritettä bakteeriviljelyyn. Vihdoin löytyi joku syy siihen, miksi sitä koski niin kovasti. Nännin alue on muutenkin niin herkkä kun se on täynnä hermopäätteitä. Pienikin punktiointi auttoi kyllä jonkin verran. Jäin odottamaan vielä lääkärin lausuntoa jatkosta. Sain taas uuden antibiootin, Dalacin 300mg. 2x300mg 3/vrk ja sain sieltä lähetteen rintarauhasyksikköön, jossa rintoihin perehtyneet ammattilaiset hoitaisivat minua jatkossa.
Kun tulin apteekin kautta kotiin ja olin otamassa antibiootin, niin purskahdin itkuun, kun huomasin, että ne olivat kapseleita, joita ei saa avata (koska sisällä oli jotain ainetta, mikä olisi korventanut ruokatoveni) Olen ollut aina huono nielemään lääkkeitä ja tämä asia taistelin itseäni vastaan. Joko kuolen tulehdukseen tai sitten tukehdun. Ensimmäistä kapselia yritin saada alas varmaan 10 minuuttia. Aina puklasin sen ulos ja totesin, että ei onnistu. Ja kun olin saanut ensimmäisen, vielä toinen kapseli odotti. Mietin että miksi minulla pitää olla tämäkin ongelma.. pysty yksiä kapseleita nielemään. Kävin apteekissa kysymässä nielemistä helpottavaa geeliä, mutta sitäkän ei tietysti ollut, vaan se piti tilata. Seuraavana päivänä kun olin aamulla yksin kotona ja minulla oli taas antibiootinotto-aika, niin laitoin naapurilleni viestin, että en haluaisi kuolla yksin kotona tukehtumalla (en ollut turhan dramaattinen..) niin hän, ihana ihminen kutsui minut luokseen ottamaan lääkkeet. Sielläkin alas saaminen oli työtä ja tuskaa, mutta onnistuin! Kummitätini kävi moikkaamassa minua iltapäivällä ja sain taas seuraa kun jouduin antibiootit ottamaan. Hän sanoi ettei ollut ikinä nähnyt minua yhtä huonovointisena.
Illalla olin kekseliäs ja uitin kapselin margariinissa ja se teki siitä "juoksevamman" ja nielemiseen meni 10 minuutin sijasta noin 2 minuuttia. Eli itselle äärimmäisen hyvä tulos! Ja kun nieltäviä kapseleita oli yhteensä 60kpl niin oli hädän keksittävä keinot.
Minulle soitettiin samana päivänä rintarauhasyksiköstä, koskien saamaani lähetettä. Sain seuraavalle aamupäivälle ajan. Illalla märkäerite alkoi puskemaan pikkuisen itse nännipihan vierestä ulos, johonkin ihonalaiskerrokseen.
29.12. aamulla heräsin ja hetken päästä märkä alkoi vuotamaan ihonalaiskerroksesta spontaanisti ihon läpi. Menin sitten kelataksilla sairaalalle, sillä kävely oli äärettömän kivuliasta. Labroissa oli tietenkin käytävä ennen sitä. CRP oli 30 luokkaa (eli tämä antibiootti oli näyttänyt tehoavan, VIHDOIN OIKEA AB!) Sitten menin rintarauhasyksikköön odottelemaan. Pian hoitaja tuli hakemaan minut odotustilasta, miespuolinen rintakirurgi odotti huoneessaan ja menin makaamaan tutkimuspöydälle. Hän sanoi, että märkäerite on alkanut polttaa jo ihoon reikää. Sitten hän viilsi siihen pienen haavan, jotta märkä saatiin ulos puristamalla. Makasin pöydällä ja mietin, että enkö joudukaan tänään ultraan ja punktioon, joihin olin valmistautunut. Ja sitten se alkoi... aivan helvetillinen kipu. Rinta oli ollut äärettömän kipeä, ja nyt kun sieltä oli pakko puristaa märkä ulos, niin se sattui niin paljon. Kirurgi sanoi että tietää, että nämä ovat äärimmäisen arkoja ja saan huutaa ja kiroilla niin paljon kuin ikinä jaksan. Ja minähän huusin. Ja kiroilin. Välillä pidettiin taukoa, sillä vapisin kivusta. Puuduteaineetkaan eivät ehtineet tehoamaan. Kirurgi sanoi, että varmaan 50ml sieltä tuli ulos. Kurkkasin rintaani ja huudahdin ilosta "Sehän alkaa olemaan normaalin muotoinen!" Rintaan jäi reikä ja sisälle onkalohaava, jonne laitettiin Sorbact-nauhaa ja päälle Mepilex haavateippi. En ollut ikinä kuullut sanoista onkalohaava tai Sorbact-nauha. No, nyt tulivat nekin tutuiksi tämän taudin myötä. Tämä toimenpide kesti kokonaisuudessaan arviolta 20 minuuttia.. tai 30 minuuttia. En ole varma. Mutta totesin kaiken jälkeen, että jos olisin tiennyt mikä minua odotti, niin olisin hypännyt ratikan alle. Minä, synnyttänyt nainen, en kokenut edes synnytyksessä näin kovaa kipua. En halua siis pelotella, mutta tämä oli todella kivulias combo kokonaisuudessaan. Tässä kohtaa mielessäni kävi ensimmäisen kerran, että tähänkin joutuminen olisi varmasti voitu estää, mikäli olisi alusta asti hoidettu oikein. Mutta kun olen ihminen, jonka mielestä kaikella on tarkoitus - niin myös tällä.
Sorbact-nauhaa piti käydä vaihdattamassa 1-2 päivän välein. Seuraavana päivänä menin rintarauhasyksikköön vaihdattamaan nauhaa ja minua pelotti niin kovasti oma vuoroni. Pelkäsin, että joudun taas kokemaan samaa kipua kuin eilen (vaikka kirurgi oli luvannut, että ei satu enää huomenna näin paljon, vaikka jouduttaisiin puristamaan vielä mätää pois) Onnekseni mätää ei ollut kertynyt enää yhtään. Pelkkä haavan huuhtelu ja Sorbact-nauhan vaihto. Tämä lääkäri veikkasi, että pääsisin viikossa eroon nauhan käytöstä, koska oli parantumassa hyvin ja olen vielä nuori. Ja sanoi, että voin pitää yhden vapaapäivän nauhanvaihdossa. Menin sitten 31.12 vaihdattamaan nauhaa ja ehdin sitäkin tietysti jännittämään. Koska rinnat ja rintakehän alue ovat aina olleet minulle sitä "herkkää aluetta" ja nyt ahdisti suuresti kun siinä oli onkalo jonne piti tunkea jotain narua. Onneksi hoitaja oli sairaalassa aivan ihana ja sain erinomaista palvelua.
Seuraavan kerran kävin sairaalalla haavakontrollissa sairaalassa 2.1.2018 ja kirurgi totesi, että onkalosta ei ole enää erittynyt kahdessa päivässä juuri mitään, niin Sorbactia ei sinne tarvitse enää laittaa. 5.1. katsottiin tilanne vielä ja todettiin, että kotona suihkuttelu riittää siitä eteenpäin ja kesällä ultraäänitutkimus. Rinnan yläosassa oli vielä patti, mutta sanottiin, että se voi olla esimerkiksi kudosnestettä. Mutta mikäli mikään asia alkaisi mietityttämään tai tilanne muuttuisi huonompaan suuntaan, niin saisin ottaa suoraan heihin yhteyttä.
Suihkuttelin onkalohaavaa päivittäin kotona ja vaihdoin haavalappua. Joka kerta kun otin lapun pois ja näin onkalohaavan, niin minua etoi. Jotenkin kun omassa kropassa on reikä, niin se puistattaa. Jos olisin ollut yhtään heikkohermoisempi, olisin taatusti pyörtynyt. Nytkin suihkussa minulla oli oltava varuilta lasten koroke jakkarana.
Dalacin antibioottikuuri minulta loppui 6.1. ja kaikki nämä antibiootit, joita olin viikkojen verran syönyt, olivat laittaneet vatsan aivan sekaisin. Vaikka olin syönyt alusta asti gefiluskapseleita ja precosaa loppuaikana.
Palasin töihin maanantaina 15.1, mutta rinnan yläosassa oleva patti ei kuitenkaan hävinnyt mihinkään ja soitin tiistaina taas rintarauhasyksikköön ja sanoin että haluaisin oman mielenrauhani vuoksi tulla näyttämään sitä sinne. Sain ajan perjantaille.
Kun perjantai koitti ja lähdin töistä aiemmin sairaalalle, niin ajattelin, että varmaan olen vaan turhaan menossa näyttämään tissiä, että ei siellä varmasti mitään ole. Hoitaja haki minut toimenpidehuoneeseen, jossa oli sekä kirurgilla että sairaanhoitajalla oli opiskelijat mukana. Yleisöä siis oli, mutta olin näyttänyt jo niin monelle tissejäni, ettei tuossa vaiheessa enää haitannut, vaikka koko sairaala olisi nähnyt ne. Kirurgini katsoi ja ihmetteli, kun onkalohaava ei ollut vieläkään umpeutunut. Ja rintaa tunnustellessa hänkin jo sanoi, että se täytyy kyllä ultrata, koska sitä aristi kovemmin tunnustellessa. Piti varmistaa, onko siellä kudosnestettä vai vielä märkäeritettä. Kirurgi sanoi, jos siellä löytyy ultrassa vielä mätää, niin vaatii leikkauksen. Tämän kun kuuli, olin pudota penkiltä. Hoitaja soitti ultraan ja kyseli, josko vielä tänään olisi aikoja. Onnekseni sain ajan ja vieläpä heti (vaikka oli perjantai iltapäivä).
Ultra oli kerrosta alempana ja menin sinne. Hoitaja kutsui minut melkeinpä heti sisään ja peitteli minut tutkimuspöydälle odottamaan radiologia. Radiologi tuli ja aloitti ultrauksen. Hän sanoi heti kättelyssä, että siellä on paljon tiehyisiin lonkeroitunutta märkää. Ja käänsi kuvaruudun minuun kohti ja näytti. Ovesta tulikin samaan aikaan minun kirurgini sisään ja kysyi miltä näyttää. Radiologi kertoi ja kirurgi taputti minua olalle ja sanoi "Tämä tietää, että sinulla on leikkaus edessä". Olin asian kanssa ihan ok. Kunhan vaan pääsisin eroon tästä. Kirurgi lähti edeltä poliklinikalle.
Hoitaja ja radiologi olivat aivan ihania, he käsittelivät varovasti rintaani ja sanoivat että se on hyvin kipeän näköinen. Sanoin, että ei se onneksi ole niin kipeä, miltä näyttää. Itse en tuossa vaiheessa nimittäin tuntenut enää juurikaan kipua, kun olin käynyt niin infernaaliset kivut läpi, mutta tuo heidän empaattisuus ja potilaan huomioiminen olivat ihan parasta. Kiittelin vielä lopuksi, ennen kuin lähdin takaisin poliklinikalle.
Toimenpidehuoneessa minulle varattiin heti seuraava vapaa leikkausaika, joka oli seuraavalle tiistaille. Sain ohjeet siihen, miten valmistaudun leikkaukseen. Kaikesta tuli konkreettista. Olisi ollut helpointa, jos minut olisi suoraan viety saliin. En olisi ehtinyt jännittämään yhtään. Soitin heti sairaalasta päästyäni miehelleni, kerroin että joudun leikkauskseen ja purskahdin itkuun. Mieheni lohdutti ja kysyi ettei se kuitenkaan ole mitään vakavampaa? Rauhoituin pikkuhiljaa ja sitten pystyin taas puhumaan. Niinpä, se ei ole mitään vakavaa. Seuraavaksi soitin äitille, hänelle pystyin jo kertomaan asian ilman itkuja. Hain tyttömme päiväkodista ja aloin kertomaan hänelle "Äiti menee ensi viikolla sairaalaan ja äiti laitetaan siellä uneen ja leikataan äitin tissistä paha juttu pois (sitten aloin itkemään) mutta korostin lapselleni, että nämä ovat helpotuksen kyyneliä, äiti on niin helpottunut, kun vihdoin asiat hoidetaan kuntoon. Ja äiti sitten on siellä sairaalassa yötä tarkkailussa" Lapseni mietti ensimmäisenä, että pääsenkö sitten sen jälkeen HopLoppiin kiipeilemään. Toki, heti kun äiti on toipunut kunnolla <3
Viikonloppun kuitenkin yritin elää normaalisti, tottakai silloin itketti kun aloin miettimään tiistaita. Kaikki jännitti. Nukutus, leikkaus, komplikaatiot, leikkauksen jälkeiset kivut.
Tiistai 23.1. LEIKKAUSPÄIVÄ
Aamulla menin labran kautta osastolle. Osastolle mentäessä sain oman huoneen noin klo 08. Sanoin hoitajalle heti huoneeseen mentyäni, että minulla on paniikkihäiriö ja tuleva leikkaus jännittää paljon. Hän lupasi, että esilääkityksen kanssa voidaan antaa rauhoittava tabletti. Arvioitiin, että leikkaukseni olisi puolilta päivin. Kymmenen maissa tultiin sanomaan, että meneekin vähän iltapäivän puolelle. Soittelin ja viestittelin aamupäivällä ystävien, äitin ja siskon kanssa. Klo 11 maissa sain esilääkityksen ja sen kanssa sen rauhoittavan. Se oikeasti auttoi, en olisi ikinä voinut mennä leikkaussaliin ilman sitä.
Hoitaja tuli puoli yhden maissa ovelle ja kertoi, että nyt olisi minun vuoroni. Kävelin itse saliin, hoitaja työnsi vieressä sänkyäni. Vasta kun näin leikkaussalin oven käytävän päässä niin tajusin, miten lähellä tässä nyt ollaan! Laitoin leikkausmyssyn ulkopuolella ja astuin saliin jossa minua odotti ystävällinen henkilökunta ja he neuvoivat minut makaamaan leikkauspöydälle. Siinä maatessani kysyin, voisiko joku silittää minua poskesta. Ja sieltä tuli heti vapaaehtoinen, ihana naisihminen joka hymyili minulle ja sanoi "Tottakai". Kun kanyyli laitettiin, katsoin tätä naista ja hän hymyili minulle. Sanoin, että hänellä on nyt tärkeä tehtävä. Hän toi sen turvallisuuden jännittävään tilanteeseen. Taaempaa joku naishoitaja kysyi, että haluanko että minulle myös lauletaan. Vastasin myöntävästi ja sieltä alkoi kuulumaan 'Tuiki tuiki tähtönen'. Ehdin sanomaan että ihan kun oisin taas pikkulapsi ja kysyttiin, miltä nyt tuntuu. Kerroin, että väsyttää. Sitten laitettiin maski naamalle ja nukahdin. Maailman ihanin nukutus. Ja ihana henkilökunta!
Seuraava muistikuva oli heräämöstä. En kyennyt kiittämään leikkaussalin henkilökuntaa face-to-face.
Raotin silmiä vaikken meinannut jaksaa avata niitä. Valot olivat kirkkaat. Ensimmäinen ajatus oli "MINÄ SELVISIN!!! MINÄ HERÄSIN!!!" (Miten mahtava tunne, voittajaolo)
Sanoin pienellä äänellä "Huomenta.." Ja sieltä tuli sitten hoitaja, joka sanoi että jokos siellä heräillään. Kuulin kun hoitajat sanoivat siellä että leikkaukseni kestikin odotettua pidempään. Kysyin sitten "Paljon kello on?!" (Mietin äkkiä, että ehtiikö minua vierailuajalla tulla kukaan katsomaan??!!) Hoitaja vastasi "kello on varttia yli kolmen" Helpotuin, ei olekaan hätä, kyllä perhe vielä ehtii. Minulta kysyttiin myös, miten paljon koskee asteikolla 1-10. Vastaukseni oli 4-5. Sain lihakseeni jonkun pistoksen. Se vaikutti nopeasti ja sen jälkeen sanoin kivun olevan 2-3. Silmäni alkoivat pikkuhiljaa pysyä auki. Verenpainetta mitattiin tiuhaan. Ja kun se näytti hyvältä, osastolle soitettiin, että minua saa tulla hakemaan. Pääsin omasta mielestäni yllättävän nopeasti osatolle, olin odottanut pahoinvointia ja kaikkea. Nykypäivänä lääkkeet ovat paljon paremmat, nuorempana kun minut on nukutettu, olen ollut aina todella huonovointinen sen jälkeen.
Klo 16 olin jo osastolla ja soitin miehelleni, että nyt saa tulla katsomaan. Joku nainen muutaman sermin takaa jutteli minulle vesihanan luota ja kyynelehdin hymyillen, sanoen, että kohta näen lapseni. Tuntui että olin vielä ihan pöllyssä. Hän oli mukava nainen. (Juteltiin useammankin kerran osastolla ollessamme) Mieheni tuli tyttömme kanssa aika pian soittoni jälkeen, koska olivat olleet valmiiksi Helsingissä. Kolmepuolivuotias pikkuiseni katsoi minua salin oven pielestä. Alkuun vähän ujosteli, mutta sanoin, että saa tänne äitin lähelle tulla. Minulla oli suklainen palkintotikkari, jonka olin saanut naapurilta. Itselläni ei ollut lupaa vielä syödä, joten pieni reipas lapseni sai sen. Hän istui kanssani sängyssä ja mussutti sitä tyytyväisenä. Jonkin ajan päästä mies haki syötävää tytölle ja sitten tytölle iski uhmakiukku kun ei saanut oikeaa mehua. Ainakin oli oma itsensä, sairaalassakin.
Hoitajat olivat käyneet kurkkaamassa tasaisin välein haavan tilannetta. Vuotoa ei näkynyt ja sain klo 19 vihdoin syödä! Ruisleipä ei ole ikinä maistunut niin hyvältä. Edellisen kerran olin syönyt eilen klo 23. Yön nukuin ihan ok, kerran soitin hoitajakelloa, kun halusin varmistajan wc-reissulle. Suonensisäistä antibioottia käytiin laittamassa keskellä yötä ja aamukuudelta.
Keskiviikko 24.1. LEIKKAUKSEN JÄLKEINEN PÄIVÄ
Aamulla kirurgini tuli sänkyni viereen ja kertoi leikkauksesta. Hän oli vakavampi kuin yleensä ja sanoi, että oli äärettömän hyvä, että otettiin rinta auki. Koska osa siitä oli mennyt nekroosiin. Nekroosiin? Mitä se tarkoittaa? Kirurgi selvensi, että rinnassani 5x3cm oli mennyt kuolioon. Eli siksi leikkaus kestikin odotettua pidempään, ei ollutkaan pelkästään abscessionkalon poisto, vaan myös osa rinnasta piti poistaa. Sitten tajusin, miten vakavasta asiasta lopulta olikin kyse. Eikä kukaan tiennyt sen vakavuudesta, paitsi vasta sitten, kun rinta avattiin.
Menin toimenpidehuoneeseen tarkistukseen klo 10 ja sanoin, että vielä heikottaa kävellä ja käden liikuttelu sattuu (rintalihakseen). Päätettiin yhteismielin, että olen vielä toisen yön tarkkailussa. Ei ihme että rintalihas oli kipeä, rinta oli nimittäin pitänyt nostaa irti siitä. Minulle sanottiin, että pitää silti harjoittaa liikkeitä ns "jumpata". Juteltiin jo korjausleikkauksesta, jossa rasvaa siirrettäisiin vatsasta leikattuun rintaan, että näistä saataisiin edes jotenkin samankokoiset rinnat. Itse olin onnellinen tällä hetkellä siitä, että olisin nähtävästi toipumassa, VIIMEIN.
Eileiset osastokaverit kotiutettiin ja juteltiin vielä vartti ennen kuin toivoteltiin hyvät jatkot.
Tänään minua tuli moikkamaan siskoni, omalle tytölleni oli noussut kuume niin he eivät päässeet isin kanssa tulemaan. Mutta oli ihanaa kun joku pääsi. Eräs hoitaja mainitsi minulle siskoni vieraillessa, että minun kannattaisi alkaa liikkumaan etten saa veritulppaa. Minulle ei ollut kukaan sanonut, että pitäisi alkaa liikkumaan, enkä minä tiennyt siitä. Alkoi ahdistamaan. Hän patisti minua myös suihkuun ja menin ihan mielelläni. Ja illalla heitin hidasta iltalenkkiä ympäriä salia ja osastoa ihanan mummelin kanssa. Mutta liikuin sentään. Meillä oli hyvät rupattelut pienellä porukalla. Olin yhden ylimääräisen yön, joten minun oli oltava aamulla valmiina luopumaan sänkypaikastani.
Torstai 25.1. KOTIUTUMISPÄIVÄ
Aamulla en joutunutkaan luopumaan pedistäni, mutta olin ollut hereillä 06 eteenpäin. Käytiin katsomassa pienellä porukalla aamu tv:tä. Hoitajani kävi juttelemassa kanssani kun menin takaisin sängylleni ja selviteltiin asioita ja käytiin läpi lappusia kotihoidosta. Lopputarkastus oli kymmenen maissa, vilkaisin haavaani ja sehän oli kaunis! Sanoin kirurgilleni, että siitähän tuli nätti!! Sain kotiutumisluvan ja tarkastusajan 29.1 maanantaille. Sanottiin osastolla heipat osastokavereille ja toivotettiin hyvät jatkot. Halattiin yhden naisen kanssa sen verran kun rintaleikkauspotilaat nyt voi halata. Kun pääsin sairaalasta ulkoilmaan, vetäisin keuhkot täyteen sitä raikkautta. Sää oli hieman muuttunut tiistaista, jolloin oli -14 ja paljon lunta. Nyt aurinko paistoi meren päällä ja oli pari astetta plussalla, lumet olivat aikalailla sulaneet. Perheeni odotti minua parkkipaikalla ja ajettiin kotiin. Lapsellani oli kiukku, uhma ja räkätauti. Kun tyttö oli räyhännyt aikansa, hänestä tuli pieni hoivaaja.
Itse en kyennyt kotiuduttuani kun lepäämään. Miehelle haluan sanoa ison kiitoksen. Raskasta aikaa, josta me selvittiin. Hän jaksoi hoitaa monen päivän ajan uhmaisen lapsen, ruoan, siivouksen, koiran, ennen kun minä pääsin pikkuisen mukaan hommiin. Hän ulkoilutti lasta ja käytti HopLopissa, että sain levätä monta tuntia. Ensimmäisen kerran taisin pestä varovasti koneellisen pyykkiä 28.1.
Tuntuu vaan niin turhauttavalta, kun itse et saa etkä voi tehdä yhtään mitään kun maata. Ajatus juoksee tervettä vauhtia, eikä olo ole kuin olisi katujyrän alle jäänyt, toisin kuin keho.
Kaupassa et voinut käydä, koska et voinut kantaa ostoksia. Koiraa et voi käyttää lenkillä, koska se vetää. Siivota ei voi, koska se sattuu. yms. Tunsin olevai taakka, ihmisturhake. Onneksi tämä oli vain väliaikainen tila.
Minulla oli ensimmäinen haavakontrolli 29.1. ja siellä kirurgi katsoi rintaa ja oli todella tyytyväisen näköinen tulokseen. Näytti oikein hyvältä ja tuntui pehmeältä. Haavateippejä ei vaihdettu, ne saivat olla siinä niin pitkään kun pysyivät. Itse olin tuntenut kotioloissa kovan pahkuran rinnan yläosassa, mutta se voi olla turvonnut imusolmuke tai kudosnestettä. Tunnustellessa sitä ei tunnettu.
Kävin 1.2. näytillä kun en ollut varma, oliko sinne silloin kertynyt nestettä. Joku toinen lääkäri otti minut vastaan ja hänkin yllättyi, kuinka siisti rinta oli pahan tulehduksen jälkeen. Hän sanoi että ei tunnu nesteeltä, ei ole hyllyvää niinkuin neste, tämä voi olla esimerkiksi hyytynyttä verta tms. Mutta sanoi että hyvä kun tulen tarkistuttamaan. Sanoinkin siihen, että olen ollut nyt jo ihan hysteerinen kaikista tuntemuksista.
9.2. minulla oli viimeisin kontrolli. Haavateipit otettiin pois ja lähes kaikki tiki olivat sulaneet. Kaikki kivut kuuleman kuuluvat asiaan, repivä kipu meinaa sitä, että hermosolut kasvavat yhteen. Ja rinnan yläosassa oleva kipeä alue johtuu siitä, että rinnassa on niin paljon hermoja ja nyt kun sitä on ronkittu niin siitä tissi ei tykännyt hyvää. Toipumisessa menee siis vielä aikaa.
Näillä näkymin seuraava käynti on noin puolen vuoden päästä, jolloin menen ultraan. Ja korjausleikkauksen suunnitelma on samoilla tienoilla. Leikkaus suunniteltiin alustavasti syys-lokakuulle, jolloin ei enää ole niin lämmintä, että haava tulehtuisi.
Sydämeni särkyi kun kysyin "Entä jos joskus tulen vielä raskaaksi, niin miten se imetys?" Kirurgi sanoi että heti synnytyksen jälkeen annettaisiin kaksi tablettia, jotka estäisivät maidonnousun. Tai jos haluaisin niin voisin ottaa riskin, mutta luultavasti tulisi uusi tulehdus. Joo kiitos ei. Minulla kun on edelleen maitorauhanen, mutta puolet tiehyistä on poistettu niin maito ei pääsisi mitenkään ulos.
Tässä kohtaa kiitin elämää, että ONNEKSI imetin tyttöäni 2v7kk, koska en enää ikinä voisi imettää. Ne olivat äitiyteni tähtihetkiä. (Kirjoitan myöhemmin lisää tuntojani tulevaisuudesta, jossa en saa enää ikinä imettää)
Illalla menin suihkuun ja näin rintani ilman haavateippejä, "kaikessa kauneudessaan". Minä katsoin sitä, katsoin pitkään. Minua ei oksettanut. Se oli todiste siitä, että minä selviydyin.
LOPUKSI
Täytyy vaan sanoa, että tuo rintasyöpä ei enää pelota niinkuin ennen. Pääsin itse niin läheltä seuraamaan sairautta, se oli käsinkosketeltavaa ja koska sairastuneet olivat niin urheita, reippaita persoonia, niin ajattelin, että ei se maailmaa kaada. Siitä selvitään hyvin suurella todennnäköisyydellä. Heillä oli elämännälkä ja tulevaisuuden suunnitelmat, vaikka ikääkin oli jo 50-70 vuotta.
Itse olin osastolla ollessani osaston nuorin, vaikka minulla olikin kuolioon edennyt tulehdus, ei syöpä. Mutta silti minäkin menetin rinnastani noin puolet. Eikä siis nämä rintasairaudet ole ikään sidottuja. Ne voivat tulla kenelle vaan, ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Ps.Hurraa jos jaksoit lukea tänne asti! Ajattelin, että oksennan kaiken tapahtuneen pääni sisältä kirjoittamalla asiat ylös. Psyyke pysyy hyvänä kun pureksii aiheen huolella. Tämä kun oli pitkä tulehdustaistelu. johon mahtui hurjia tilanteita.
Ja toki olen ottamassa selvää, missä kohtaa hoito on mennyt pieleen. Ei tulehduksen pitäisi johtaa kuolioon tänä päivänä. Ei ainakaan minun mielestäni. Onneksi on potilasasiamies olemassa.
Ja muistakaa, rakastakaa imetystä! Antakaa sen näkyä, syöminen on maailman normaalein asia!
Kommentit
Lähetä kommentti